Jostain kuuluu ääniä, kaukaa. Tuttuja. Väsyttää. Täytyy kai yrittää herätä. Ihan kuin olisi perhe koossa taas, niin kuin silloin ennen vanhaan. Silloin, kun jalat vielä kantoivat ja pystyin juoksemaan, hyppimään. 

Se nuorempi ihmissisar puuttuu. Missähän sekin on. Varmaan on jossain lähellä. Aina saa huolehtia.

Ihan kuin olisi surua ilmassa. Omat ihmiseni itkevät. Mitähän on tapahtunut? Yritän kertoa, että ei ole mitään hätää. Itku vain jatkuu. En ymmärrä. Minulla on levollinen olo mutta pitäisiköhän minunkin olla huolissani jostakin? Jotenkin vaistoan, että tämä liittyy minuun. Olen saanut tänään kovasti huomiota osakseni. Nytkin joku roikkuu kaulassani. On varmaan se vanhempi ihmissisar. Ja ottoäitikin kävelytti minua tänään pihalla pitkän tovin. Voimille otti mutta hauskaa oli. Kevättä ilmassa. Hävetti vain, kun jalat taas pettivät minut ja kaaduin. Ainakin kerran. Miltei yhtä paljon hävetti silloin, kun putosin portaat alas mutta sitä eivät naapurit nähneet. Kyllä se sattui, mutta minä en valita. En halua huolestuttaa. Tuntuvat huolehtivan minusta muutenkin liikaa.

Nyt ilmeisesti on aika lähteä. Makuulta ylös nouseminen on raskasta ja se sattuu. Portaistakin vielä pitäisi selvitä. Toivottavasti saan kuitenkin mennä omin jaloin. Edes yrittää. Ovat viime päivinä kantaneet minua ja sekin nolottaa.

Kävelemme ulkona. Toivottavasti minua tuetaan, kun pissaan. Väsyttää ja ottaa sydämestä. Yskittää. Jotenkin minulla on vain hyvä mieli. Tunnen, että pian olen vapaa. Toisaalta olo on haikea. Kai se kuuluu asiaan. Minulla on aavistus.

Ihan, kuin minua pyydettäisiin auton kyytiin. Voiko tämä olla totta? Enhän minä ole ollut auton kyydissä vuosiin. Viimeksi silloin, kun menimme Lännennokalle. Juoksemaan. Kahlaamaan. Leikkimään. Sinneköhän me olemme menossa? En ymmärrä. Olen innoissani. Jännittää.

Automatka ei kestä kovin kauan. Pysähdytään. Minut otetaan syliin mutta onneksi vain hetkeksi, siksi aikaa, että pääsemme autosta ulos. Tämä on tuttu paikka. Ei tämä ole Lännennokka. Tämä on lääkärin piha. En oikein tiedä miten suhtautuisin. Riipivä paikka mutta tällä kertaa en tunne pelkoa enkä inhoa. Oloni on luottavainen ja rauhallinen.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minua ei pelota mennä lääkärille. Olen utelias. Kävelen reippaasti sisään, suoraan toimenpidehuoneeseen. Mukana ovat isompi ihmissisar, ottoäiti ja tunnen, että pienempi sisarkin on läsnä jollain tapaa. Ja Leila sekä kaikki muut. Tunnen sen. Ottoisäkin hyvästeli minut. Olen varmaan menossa pitkälle matkalle. Jannekin silitti ja hyvästeli.

Tuttu lääkäri. Tunnistan, vaikka niin harvoin olen täällä käynyt. Kesä. Nyt täytyy olla kesä. Hyttynen pisti minua niskaan. Ja taas väsyttää. Ottoäiti tuo minulle tuttua vaaleansinistä vilttiä. Sen päälle on hyvä nukahtaa. Silmissä hämärtää, pakko mennä makuulle. Minua autetaan. Pimeää.

Mitä tapahtui? Missä minä oikein olen? Silmiä häikäisee. Minähän näen. Kirkkaasti. Sen takia minut siis tuotiin lääkäriin. Mutta hetkinen. Ei kolota. Ei väsytä. Minähän juoksen! Mitä ihmettä tämä on? Täällähän on tuttuja. Taikku! Timpura! Tara! Eikä Fidoa? Missähän sekin ilonpilaaja on... Jihuu, siskot! Nyt leikitään! On ollutkin ikävä. Tekee mieli hyppiä. Ja minähän hypin. Enkä hengästy. Olen vapaa.

Tämän täytyy olla koirien taivas.

Viime perjantaina vanhus näytti saaneen taas uutta potkua elämäänsä. Uusi antibioottikuuri oli aloitettu ja koira oli jälleen yhtä hymyä. Jalkakin nousi, kuin nuorena hauvana mutta koska sydän ei ole oikein kunnossa, piti koiruutta hieman hillitä. Jostain syystä Nipellä tuntuu olevan todella kova elämisen halu. Siinä varmaan onkin selitys sille, miksi kunto on kohentunut. Hyvä mieli vaikuttaa myös fyysiseen kuntoon.

Keskiviikkona oli taas havaittavissa iän tuomia muutoksia Nipen sielunelämässä. Kävin moikkaamassa sitä illalla koulun jälkeen ja kun se havaitsi minut, ei se reagoinut ollenkaan niin kuin yleensä. Ei kuulunut haukahtelua eikä näkynyt hännän heilutusta. Se käyttäytyi aivan, kuin en olisi poissa ollutkaan. Kun aikaa oli kulunut ehkä puolisen tuntia se vanha ja dementoitunut koiruus huomasi minut uudestaan ja sitten alkoikin se tervetulleeksi toivottaminen eli hieman riehumista, haukkumista ja hyppimistä (sen verran, mitä vanhan tasapaino antoi myöten...). Parempi siis myöhään, kuin ei milloinkaan. Näinhän se menee.

Dementia meinaa vaivata Nippe-rukkaa mutta viime yönä sen aivot toimivat yllättävänkin kirkkaasti. Isäni palasi muutaman päivän pituiselta ulkomaan reissulta ja lähestyi Nippeä, joka samein silmin tuijotti miettien, että kukakohan tuo mahtaa olla, onko aihetta haukuntaan tai puolustautumiseen. Hetken epäröityään se tuli kuitenkin lopputulokseen, että tuttuhan tämä yöllinen vieras on, eikä edes vieras vaan talon väkeä. Sitten ulkomaan reissaaja haukuttiinkin tervetulleeksi kotiin, jonka jälkeen uni taas maistui.